Sorkan saaristosta sunnuntaina löytynyt jalkaan ammuttu maakotka, herätti mieleen taas vanhan muiston petolintuvihasta. Harrastajakalastajan löytämä, ja tunnetun merikotkamiehen kautta Turkuun eläinlääkärille toimittama kotka, paljastui ampumalla vammoitetuksi.

Surullista luettavaa, mutta kertoo siitä piilevästä petolintuvihasta, josta suomalaiset eivät koskaan tunnu pääsevän eroon. Metsästäjät puhuvat luonnonsuojelusta ja vakuuttavat, ettei rauhoitettuja lintuja ammuta, ja lajintuntemus olisi metsästystutkinnon myötä oleellisesti parantunut. Samalla jatketaan, ettei petolintuja enää vuosikymmeniin ole surmattu, eikä pesiä hävitetty riistanhoidon nimissä.

Miksi siis lintuharrastajat ja monet muut luonnossa liikkujat edelleen törmäävät pudotettuihin pesiin, pesiin joihin poikaset on tapettu ampumalla pesäpohjan läpi tai emot löytyvät ammuttuna lähistöltä turpeeseen poljettuna. Tarinoita voisi jatkaa myös pyöränpinnoilla koristetuista teerenkuvista tai varishäkeistä, jonne eksyneet kanahaukat armotta tapetaan. Yksi perinteinen tappotapa on myös hakea poikkeuslupia riistanhoitopiireiltä, sen saamiseen on usein riittänyt fasaanitarha tai – istutus. Tapoja on monia, mutta ei onneksi aivan yhtä paljon kuin tekijöitä, sillä tekijöitä tuntuu riittävän vuosikymmenestä toiseen.

0570%20060109%20Golden%20Eagle%205.jpg

PETOLINTUVIHAN HISTORIAA

Kun nykyään petojen suojelusta kirotaan "herroja", niin aikanaan näillä "herroilla", oli kova työ saada kansa petolintuja hävittämään. Suomen linnuston jako hyviin ja pahoihin tapahtui vuonna 1868, jolloin Venäjän tsaari, Suomen suuriruhtinas antoi asetuksen metsästyksestä ja otuksen pyynnöstä Suomessa.

Moni sivistyneistöön kuulunut innostui varmasti heti, kun kuuli metsästysasetuksesta papin lukemana saarnastuolista, ja säntäsi tuholaisia kaikella tarmollaan pyytämään.

Tavallinen talonpoika ei herrojen asetuksesta välittänyt, tarvittiin vielä toimiva tapporahajärjestelmä ja Suomen Metsästysyhdistyksen organisoima rautapyydysten hankinta sekä levitys ennen kuin petolintujen tehokas vaino alkoi tuottaa mittavia tuloksia. Suomen metsästyslehden tilaston mukaan esim. vuonna 1913 tapettiin raudoilla 200 maakotkaa, 4817 "kanahaukkaa", 1606 muuta petolintua ja 1504 pöllöä. Samalla metsästyksenhoidonneuvojat neuvoivat etsimään petolintujen pesiä kiihtyvällä tahdilla, joilta parhaassa tapauksessa saatiin tapettua sekä emot että poikaset.

Pienen rauhan petolinnuille antoi kansalaissota, jolloin kansalla oli "parempaakin" tekemistä, petolintujen sijasta kitkettiin puna- ja valkokukkaisia rikkaruohoja. Samanlaista rauhaa linnuille antoi myös talvi- ja jatkosota, mutta muuten meno jatkui yhtä villinä, vaikka osittaista parannusta oli jo lainsäätäjän puolelta tulossa.

Suomen tultua itsenäiseksi se sääti viimein luonnonsuojelulain vuonna 1923, joka kielsi paalurautojen käytön ja antoi muutamille petolinnuille lain suojan. Perusteena niiden rauhoitukselle oli vahinkoeläimien hävitys, ensimmäisen kerran ymmärrettiin petojen syövän myyriä ja hiiriä! Kolme vuotta myöhemmin saivat merikotka, sääksi ja tunturihaukka sekä maakotka Oulun läänin eteläpuolella harvinaisuutensa vuoksi armahduksen.

Seuraavaksi rauhoitettiin 1955 muuttohaukka, jonka huomattiin romahtaneen sukupuuton partaalle. Vihdoin vuonna 1962 rauhoituslainsäädäntö uudistettiin filosofialtaan oikeaksi: kaikki lajit ovat rauhoitettuja paitsi ne, jotka luetellaan rauhoittamattomiksi. Lainsuojattomiksi jäivät vielä piekana Lapissa, kana- ja varpushaukka sekä huuhkaja. Kanahaukkaa lukuun ottamatta, nämä muut rauhoitettiin 1982 ja kanahaukka sai tuolloin vasta pesimä aikaisen suojan. Lopullisen rauhoituksen kanahaukka sai pitkän taistelun jälkeen vasta 1989.

Petolintujen vainon mittakaavan suhteesta saa riistanhoitopiirien tilastoista, kanahaukkoja ilmoitettiin tapetun vuosina 1964–1975 vähintään 70 000 "kanahaukkaa! Luvun tarkkuutta ei voi luotettavasti arvioida, sitä on pidettävä aliarviona, koska vain osa metsästäjistä ilmoitti tapettujen haukkojen määrän. Toisaalta osa varmasti on kerskunut saalismäärillä, kerskailu on aina kuulunut suomalaiseen metsästysperinteeseen.

Kanahaukan saatua viimeisenä ympärivuotisen lainsuojan, luulisi vainojen jo nyt loppuneen. Suurelta osin näin onkin, mutta kanahaukan rauhoitusta ei voitu metsästäjien puolelta noin vain hyväksyä. Metsästäjälehdet ja yleisönosastot pursusivat kirjoituksia, joissa vaadittiin rauhoituksen purkua. Petolintuna se nähtiin edelleen suurimpana syynä kanalintu kantojen romahdukseen, kukaan ei vielä halunnut yhdistää metsätaloutta metsäkanojen alamäkeen. Kukaan ei myöskään halunneet kuunnella kuinka metsätalous samalla laittoi pinoon vanhoja "kanahaukkakuusikoita" ja näin pahensi haukan ahdinkoa.

Toinen suuri kärsijä kanahaukan ohella vainoissa oli maakotka vielä pitkään rauhoituksen jälkeen. Maakotkaa syyllistettiin suurena porontappajana vielä pitkään, vaikka sen aiheuttamat tappiot poronhoidolle olivatkin marginaaliset sekä tapatuista poroista maksettiin korvauksia. Kotkantappajien motiivit olivatkin lähinnä tunnepohjaisia ja kumpusivat enemmän petovihan perinteistä kuin taloudellisista näkökohdista. Vai voiko muuten ymmärtää sen kittiläläisen ajatuksenjuoksua, joka kesällä 1992 ampui kotkanaaraan pesältä, rusikoi sen pään hakkelukseksi, leikkasi jalat poikki ja raahasi silvotun ruhon pesään kotkantutkijoita odottamaan?

Petolintujen laiton pyynti tulee lopettaa, samoin kuin kaikki muukin laiton metsästys. Tee aina välittömästi ilmoitus lähimmälle poliisille havaitessasi sellaista tapahtuvan!