Ihminen on siirtänyt eläinlajeja uusille asuinalueille vuosisatoja. Esimerkiksi Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja monilla pienemmillä saarilla kymmenet alkuperäiset lajit ovat kadonneet hävittyään tulokkaille kilpailussa elintilasta. Vaikka Suomeen tuoduista lajeista on koitunut vähän haittaa, vierasperäisten lajien istutuksista pitäisi luopua kokonaan niiden aiheuttamien arvaamattomien seurausten vuoksi.
Itämeri on tehokas leviämisen este nisäkkäille. Pohjoismaista puuttuu joukko lajeja, jotka ovat yleisiä Keski- ja Etelä-Euroopassa. Ihmisen tuomina Fennoskandiassa sekä Luoteis-Venäjällä elää kuitenkin monia vierasperäisiä eläimiä, joista joillakin on vaikutusta alkuperäiseen lajistoon.
Suomeen istutetuista lajeista neljä on alun perin pohjoisamerikkalaisia: kanadanmajava, valkohäntäpeura, piisami ja minkki. Minkki on karannut turkistarhoilta, ja se on ainoa amerikanvieras muissa Pohjoismaissa, muut on tuotu riistaeläimiksi pelkästään Suomeen.
Kanadanmajava päihitti
Majavia tuotiin 1930-luvulla yli 60 vuotta aiemmin sukupuuttoon tapetun kannan korvaukseksi sekä Norjasta että Pohjois-Amerikasta. Vasta myöhemmin kävi ilmi, että amerikkalaiset majavat ovatkin eri lajia eli kanadanmajavia, norjalaiset ja alkuperäiset suomalaiset taas vanhan mantereen euroopanmajavia.
Vahinko oli merkittävä, koska kanadanmajavat päihittivät kilpailussa euroopanmajavat eli syrjäyttivät alkuperäisen lajin viimeisiä rippeitä lukuun ottamatta. Padotessaan puroja tulvalammikoiksi kanadanmajava muokkaa merkittävästi muutakin metsäluontoa. Jotkut lajit, kuten pohjantikka, tavi ja metsäviklo, ovat toisaalta mieltyneet majavalampareisiin.
Lännestä ja idästä
Valkohäntäkauris, vanhalta nimeltään valkohäntäpeura ja piisami ovat esimerkkejä tulokkaista, joilla ei ollut lainkaan lähisukulaisia Pohjolassa. Kauriit, amerikansuomalaisten lahja kotimaahan 1930-luvulla, sopeutuivat nopeasti maahamme. Nyt laji on merkittävä riistaeläin, jos kohta se aiheuttaa liikenneturmiakin.
Piisamin ripeää levittäytymistä läpi 1900-luvun edisti rantojen rehevöityminen. Runsastuminen pysähtyi ja kääntyi moni paikoin laskuun 1900-luvun lopulla. Yksi syy voi olla isompi saukko, jonka kanta on elpynyt suojelun ansiosta.
Minkki vei vesikon elintilan
Minkki on vallannut sen lähisukuisen vesikon elintilan, joskin vesikko oli vähentynyt liikametsästyksen vuoksi roimasti jo ennen minkin tuloa. Toisaalta vesikon paluu ei enää minkin vuoksi onnistuisi rauhoituksesta huolimatta. Minkit tuhoavat linnunpesiä etenkin rehevillä järvillä ja saaristossa, mutta muuten niiden vaikutusta muihin eläimiin on liioiteltu.
Aasiasta ovat kotoisin supikoira ja kuusipeura. Supikoira löntysti maahamme 1900-luvun puolivälin jälkeen venäjänkarjalaisilta istutusseuduilta. Kuusipeuroja on istutettu etelärannikolle 1890-luvulta alkaen. Ainoastaan niukkalumisessa saaristossa ne pärjäävät ilman talviruokintaa.
Siivekkäitä siirtolaisia
Ihminen on tuonut Suomeen neljä lintulajia: kesykyyhkyn, kyhmyjoutsenen, fasaanin ja kanadanhanhen. Kesykyyhky polveutuu eteläeurooppalaisesta kalliokyyhkystä, jota jalostettiin ensin lihantuotantoon, sitten kirjeenkantajaksi. Kesykyyhkyjä tuotiin 1800-luvun lopulla ja siirrettiin kartanoista ja kaupungeista toiseen.
Kyhmyjoutsen on esihistoriallisissa kaivauksissa paljastunut Itämeren pesimälinnuksi yli 3 000 vuoden takaa. Se hävisi luultavasti metsästyksen vuoksi, kunnes 1930-luvulta alkaen puistolammikoiden linnuista syntyi uusi luonnonkanta. Samanlainen historia on parjatulla merimetsolla, sekin oli poissa Itämereltä vain tilapäisesti. Kyhmyjoutsen on runsastunut rannikoilla ja saaristossa räjähdysmäisen nopeasti yli 70 vuotta.
Fasaani riistalinnuksi
Fasaani ja kanadanhanhi tuotiin riistalinnuiksi. Fasaaneja on istutettu Etelä- ja Länsi-Suomen viljelyseuduille jatkuvasti vuosikymmenien ajan, koska ankarat pakkaset tappavat lintuja joukoittain. Pääosa fasaaneista on riippuvaisia talviruokinnasta.
Kanadanhanhia lennätettiin Pohjois-Amerikasta 1960-luvulla. Etelä- ja länsirannikon tuntumassa kanta on noussut jo tuhansiin pareihin, ja fasaanin lailla se kestää jo metsästyksen. Monilla seuduilla kanadanhanhet ovat kyhmyjoutsenten tavoin tottuneet ihmiseen ja kerjäävät joskus ruokaa mökkirannoissa.
Kyytiä kotimaisillekin
Ihminen on vauhdittanut myös kotimaisten riistanisäkkäiden aluevaltausta. Metsäkauris kotiutui maahamme Karjalan kannasta pitkin 1900-luvun alussa ja puoli vuosisataa myöhemmin Perämeren ympäri Ruotsista.
Metsäkauris pärjää ohutlumisilla rannikkoseuduilla Uudeltamaalta Perämeren pohjukkaan. Kauriita istutettiin Ahvenanmaalle 1950- ja 1960-luvuilla ja Uudenmaan länsiosiin 1980-luvulla. Ihmisen avustuksella kauriskanta on noussut roimasti.
Metsäpeura, poron kantamuodon tunturipeuran lähisukulainen, oli esi-isiemme tärkeimpiä saaliseläimiä. Metsästys hävitti peurat Suomesta 1900-luvun alussa. Viime vuosisadan puolivälissä niitä palasi rajan takaa Kainuun itäosiin, missä kanta on kasvanut yli tuhanteen yksilöön.
Elinvoimaisen kannan varmistamiseksi kymmenen kuhmolaista peuraa siirrettiin Keski-Suomen Kivijärvelle kolme vuosikymmentä sitten. Joukko lisääntyi nopeasti, ja nykyisin puolisen tuhatta metsäpeuraa vaeltelee Suomenselän metsä- ja suoseuduilla.
Siilejäkin siirretty
Ihminen on siirtänyt myös siilejä 1800-luvulta lähtien eteläiseltä rannikkoseudulta aina Pohjois-Suomen eteläosia myöten. Mahdollisesti siili on alun perinkin maassamme ihmisen tuoma laji.
Itäistä alkuperää olevaa peltopyykantaamme on myös elvytetty istutuksin, valitettavasti vain luonnossamme heikosti pärjäävillä länsieurooppalaisilla linnuilla. Koemielessä istutuksia on kokeiltu myös kiljuhanhella ja ahmalla.
Koska vierasperäisten lajien vaikutusta alkuperäiseen luontoon ei voida varmasti ennakoida, istutuksista ollaan luopumassa.
Tarhakasvatusta ja siirtoistutusta voidaan sen sijaan käyttää uhanalaisten alkuperäisten lajien kannan elvytykseen. Silloinkin pelkkä eläinten vieminen luontoon ei riitä. Tärkeintä on varmistaa, että elinympäristö täyttää lajin vaatimukset.
Kommentit