Suden esiintymishistoria ja varsinkin sen kohtaama säälimätön vaino Suomessa tunnetaan poikkeuksellisen hyvin. Sudesta maksetusta tapporahasta, niin paha kuin se lajin kannalta on ollutkin, tutkija on voinut tarkistaa helposti vuosittaiset kaatomäärät sekä tehdä arvioita suden kannasta 1600 - 1900 luvuilla.

Samoin vanhat sanoma- ja metsästyslehdet ovat ovat antaneet oman kuvansa historiasta. Niitä pitää kuitenkin tarkastella kriittisesti, vielä kriittisemmin kuin nykypäivän lehtiä. Kaikki kirjoitettu ei ole totta, eikä jokaiseen suurpeto uutiseen voi suhtautua vakavasti. Sellainen ihminen, jolla on kokemusta sekä maastotyöstä että omaa biologin opintoja, on selvästi parempi tulkintakyky kuin pelkästään historian valossa uutisia tutkivalla.

Kirkonkirjat ovat varmasti hyviä historian dokumentteja, ne kertovat sukututkijalle paljon, mutta pappi ei ole luonnon- tai kuolemansyyntutkija. Kirkonkirjat eivät näin ole kovinkaan hyvä dokumentti tutkia suden syömien lapsien lukumäärää.
Vanhojen sanomalehtien ongelma on sama, toimittajan saaman tiedon mukaan, kaukana takamailla susi on viikko sitten syönyt pikkulapsen. Tiedon toimittajalle kertoi pirtin emäntä, joka palasi matkoilta siltä suunnalta. Uskokoon kuka tahtoo!

Edellä mainittuihin tietolähteisiin kirjansa, en sano tutkimuksensa koska ne eivät sitä ole, ovat perustaneet mm. Teperi, Lappalainen ja Mäensyrjä. Omalla tavallaan ne ovat arvokkaita kirjoja, mutta niitä pitää lukea kansanperinteen kannalta. Yhtäkään niistä ei voi pitää tietolähteenä, johon viitata kun puhutaan tosi tapahtumista.

Pulliaisen kirjatkaan eivät ole tieteellisiä tutkimuksia, mutta niissä näkyy alansa tuntevan tutkijan vahva ote. Pulliainen ei hyväksy lukemaansa itsestään selvyytenä, vaan punnitsee eri vaihtoehtoja, ennen kuin rakentaa oman ratkaisunsa. Suosittelen lukemaan!

Suomalaista kirjallisuutta sudesta on saatavilla runsaasti, suurin osa siitä on tunnettujen suomalaisten tutkijoiden kirjoittamaa. Susia tappaville, pelkääville ja vihaaville ne ovat tietysti kuivaa luettavaa. Niiden yhteinen piirre on se totuus, ettei susi ole tappanut yhtään ihmistä Suomessa tällä tai viime vuosisadalla.

Näiden fanaatikkojen onneksi maailma on täynnä Amerikan tohtoreita ja muita poppamiehiä, joita yhdistää se sama viha sutta kohtaan. Suurpetoyhdistys tuputtaa kirjeissään EU-virkamiehille Kleistiä, Pavlovia ja muita tuntemattomia suuruuksia. Esimerkkejä, pahus sentään, kun ei Suomesta löydy niin haetaan Intiasta ja Neuvosto Venäjältä. Näin sudelle pyritään tekemään lapsensyöjän mainetta, riittää kun vain mennään paikkoihin, joista tietoa ei voi tarkistaa.

Kun tietää mikä oli ihmishengen arvo Stalinin Neuvoliitossa, niin voi pohtia kuinka luotettavina kuolinsyitä voi pitää. Tai voiko niitä edes mistään tarkistaa? Sama juttu on Intian syrjäseutujen kanssa.

Suden elämästä ja esiintymiskuvasta muuten oppii parissa päivässä kirjoista enemmän, kuin kymmenien vuosien metsässä samoilulla. Yhden ihmisen elinikä ei riitä tutkijoiden keräämän tiedon itseoppimiseen, ei vaikka se oma isä vielä lisäisi nuotiopuheissaan puolet omia juttuja lisää.....

susikirjojahw4.jpg
Susikirjoja illan kirjoittelun perustaksi.